Talvi tulee, aika päättää autoilukausi

Teksti: | Julkaistu 26.10.2013

Kesä-Mondeo on paketissa papan pihassa. Nähdään taas toukokuussa!

Kesä-Mondeo on paketissa papan pihassa. Nähdään taas toukokuussa!

Talvi on tulossa. Kylmää, liukasta, pimeää. Aika panna auto talviteloille.

Niin, meillä oli tosiaan tänä kesänä oma auto.

Edellisen kerran minulla oli auto vuonna 1990-luvun lopulla. Olin juuri saanut ajokortin ja ajelin 25 vuotta vanhalla Kuplan-rähjällä Käpylästä töihin pizzakuskiksi Myyrmäkeen. Sitä kesti vajaan vuoden.

Sen jälkeen en ole juuri auton perään haikaillut. Helsingissä autolle on ollut käyttöä perin vähän. Meillä ei ole omaa mökkiä ja vanhemmat asuvat junaradan varrella, joten sukuloimaan pääsee raiteita pitkin. Jos autoa on tarvinnut, sellaisen on saanut lainaan tai vuokralle.

Minusta autolla ajaminen on kivaa. Kun tie on kuiva ja kesäilta pitkä, maantietä pitkin kiitämisessä on huikean hieno vapauden tunne. Voi mennä minne haluaa eikä ole sidottu aikatauluihin. Tavarat ja ystävät kulkevat helposti mukana.

Keväällä isäni kysyi, haluaisinko hänen vanhan autonsa, kun tilalle tulisi uusi. Mietin pitkään – olen tykännyt tehdä maaseutureissut upouudella vuokra-autolla (joskus olen saanut alle auton, jolla on takana alle tuhat kilometriä ajoa), mutta vuodessa pariin viikon reissuun on mennyt suurin piirtein tuhat euroa. Laskeskelin että ehkä hyväkuntoisen vanhan auton pitäminen tulisi kuitenkin halvemmaksi. Etenkin, kun auton saa täällä meidän nurkilla vielä ilmaiseen kadunvarsiparkkiin, joten kuluja kertyisi vain vakuutuksista ja veroista.

Niinpä ajelimme kesän 15 vuotta vanhalla Ford Modeolla.

Kesällä reissailimmekin enemmän syrjäkylillä kuin vuosiin. Kymmenen vuotta sitten näitä reissuja saattoi tehdä liftaamalla, mutta turvaistuinikäisten lasten kanssa moisesta ei tulisi mitään. Oli mukavaa kruisailla ympäri maaseutua ja käydä moikkaamassa metsään muuttaneita hippikavereita.

Oma auto paljasti muutaman jutun meidän perheen autosuhteesta. Ja vähän autonomistajan logiikasta muutenkin.

Auto on meille retkeilyväline. Sille ei arjessa ole juuri käyttöä. Kauppareissut ja työmatkat hoituvat näppärämmin pyörällä, mutta kesällä on kiva pakata perhe kyytiin ja hurauttaa jonnekin kauas.

Siksi auto joutaa nyt talviteloille. Talvella ei retkeillä, pimeällä ja liukkaalla säällä ajaminen ei ole kivaa.

Olemme myös vieraantuneet autosta kaupunkikäytössä. Pari kertaa ehdimme pähkäillä kulkemisen logistiikkaa pitkään – miten mennä viiden kilometrin päähän viemään lapset hoitoon, kun pyörään hoitopaikassa tarvittavat kahden lapsen rattaat eivät oikein mahdu ja julkisilla suuntaansa matkaan menee yli neljäkymmentä minuuttia – ennen kuin muistimme, että meillä tosiaan olisi auto käytettävissä.

Tässä oli yksi oivallus siitä, miten liikkuminen perustuu pinttyneisiin tapoihin: Toiset ovat niin rutinoituneita autonkäyttäjiä, ettei käveleminen tai fillarilla meno tule mieleen. Meillä oli juuri päin vastoin.

Kesän mittaan huomasi myös, että autolla on huomattavasti halvempaa käydä kaukosukulaisilla kuin junalla. Juoksevat kulut – vakuutus, verot ja katsastus – pitää omistusautosta maksaa joka tapauksessa, joten varsinaiset lisäkulut matkasta olivat pelkkää bensaa. Helsinki-Lappeenranta-Helsinki -reissu maksaa junalla kahdelta aikuiselta ja kahdelta lapselta yli kaksisataa euroa, bensat vajaan satasen.

Tykkään matkustaa junalla. Mutta kesällä en raaskinut. Oli niin paljon halvempaa autoilla.

Alun perin ajatus autosta oli, että pidämme sitä kesän ja myymme syksyllä pois. Kun vertailimme, mitä vastaavasta autosta saisi, totesimme kärryn olevan rahassa mitaten käytännössä arvoton – siitä saisi ehkä tonnin, enintään kaksi. Mutta se oli kyllä toiminut hyvin – joten äänestin auton pitämisen puolesta.

Heidi aneli, että se myytäisiin pois. ”Että voitaisiin taas mennä junalla.”

Lokakuun alussa ajoimme auton Lappeenrantaan papan pihaan. Lisäsimme täyteen tankkiin kausisäilytysainetta ja viritimme päälle pressun, jotta auto ei peittyisi syksyn lehtiin.

Kotimatkalla oltiin taas tutussa Intercityn leikkivaunussa. Lapset olivat fiiliksissä, ja niin kieltämättä minäkin. Onhan se luksusta, kun ilta pimenee eikä itse tarvitse ajaa.

Vielä viimeinen oivallus tähän juttuun: Autoilu ei ole nyt lasten saamisen jälkeen enää niin kivaa kuin ennen. Parasta autoilussa on sen vapaus, mutta lapset tuhoavat sen tehokkaasti. Kun autoon oli pakattu tyttöystävä, kaveriporukka tai molemmat, maailma oli meille auki. Saattoi pysähtyä kun siltä tuntui, ohjata sivuun ja lähteä hetken mielijohteesta seikkailulle. Auton ratissa elämä oli yksi mahtava road trip.

Lasten kanssa autoilu on suorittamista. Jos lapset nukkuvat, ei voi pysähtyä vaikka mikä olisi. Pitää paahtaa eteenpäin. Jos lapset eivät nuku, pitää pysähtyä vaikkei olisi mitään mielenkiintoista. Ja mieluummin ABC:lle kuin pikanttiin pikkupaikkaan, koska siellä pikkupaikassa ei kuitenkaan ole säädyllistä vaipanvaihtopaikkaa.

Näitä on hyvä miettiä seuraavaa autoilukautta odottaessa. Mondeo olisi tarkoitus kaivaa pressun alta esiin toukokuussa, eli hyvin tässä ehtii puoli vuotta mietiskellä.


Kommentoi (5)


Kahden tonnin perheauto, kolmen tonnin perhepyörä

Teksti: | Julkaistu 27.6.2013

auto
pyörä

Meillä on nyt auto. Perheauto. Iso farmari.

Koska meillä on myös kaksi lasta, perheauton omistamisessa ei pitäisi olla mitään kummallista. Nelihenkisillä perheillä nyt tapaa olla auto. Koska se on niin kätevää.

Meidän autolle kohotellaan kuitenkin vähän kulmia. ”Huijari”,  tuttava nauroi. ”Ensin sinut valitaan vuoden pyöräilijäksi, ja seuraavalla viikolla hankit auton.”

Oli siinä välissä kaksi viikkoa. Ja hankin myös yhden pyörän pari viikkoa myöhemmin. Mutta silti. Töissäkin naljailivat.

Ostin auton isältäni. Hinnaksi sovittiin kaksi tuhatta euroa. Sen siitä olisi saanut vaihdossa uuteen. En maksanut autosta, vaan ajatus oli, että käytän sitä kesän, myyn pois ja tilitän rahat maksuna autosta. Tavoite olisi tuo kaksi tuhatta euroa.

Se on minusta melko vähän rahaa autosta. Automainoksissa autot maksavat vähintään kymmenen kertaa enemmän.

Ostimme keväällä myös uuden perhepyörän. Se maksoi yli kolme tuhatta euroa. Osan summasta maksoin kuitenkin vaihtokaupalla: kauppias sai mainostilaa blogiin, minä alennusta pyörästä. Mutta silti. Meillä on kolmen tuhannen euron perhepyörä ja kahden tuhannen euron perheauto. Pyörä on vuosimallia 2013, auto vuodelta 1999.

Pyörällä on ajettu nyt vähän yli 500 kilometriä, lähinnä kauppa- ja asiointireissuja. Auto meillä on retkeilyä varten. Kävimme sillä tapaamassa metsään muuttaneita kavereita, koska metsä on niin kaukana, että sinne pääsee vain autolla. Samalla reissulla tapasimme myös järven rantaan muuttaneen veljen ja pellon reunaan muuttaneet ystävät. Matkaa tuli yhteensä melkein tuhat kilometriä. Pitkä retki.

En ole omistanut autoa tällä vuosituhannella. Olen aina vuokrannut auton, kun se on ollut tarpeen. Vuodessa autovuokriin on mennyt noin 1500 euroa.

Automme on niin vanha, että otin siihen vain liikennevakuutuksen. Se maksoi noin 700 euroa vuosi. Koska emme juuri autoile talvella, riittää, että auto olisi vakuutettuna puolet vuodesta. Se maksaisi vain 350 euroa.

Ehkä meidän kannattaisi pitää auto.

Annoin meidän perhepyörän täksi viikoksi lainaan Project Maman Katjalle. Ajattelin, ettei sitä tarvita koko ajan, koska nyt meillä on auto, jolla voi hoitaa isommat kuljetukset.

Koko viikon oli vähän orpo olo. Olisi tehnyt mieli lähteä parin kilometrin päässä olevaan leikkipuistoon pyörällä, mutta molemmat lapset eivät olisi mahtuneet yhden pyörän kyytiin. Uimarannallekin on kärryillä liian pitkä matka. Lopulta lähdimme uimarannalle autolla. Menimme mahdollisimman kaukana olevalle uimarannalle, että siinä olisi ollut enemmän järkeä. Aika järjettömältä se tuntui silti.

Tänään tulimme autolla isäni luo. Aina ennen olemme kulkeneet junalla. Se on mukavaa. Lapset leikkivät leikkivaunussa, vaimo käy ainakin kerran matkan aikana ravintolassa ostamassa kahvin (ja joskus pullan) ja minä surffailen netissä, jos lapset eivät vaadi satuja. Koska meillä on nyt auto, matkat kannattaa tehdä sillä. Vaimoni ei halunnut ajaa, koska satoi. Minä olisin halunnut surffata netissä, mutta en voinut, koska vaimo ei antanut surffata samalla kun ajoin autoa.

”Voidaanko me enää koskaan kulkea junalla?” Vaimo kysyi. ”Ei meidän kannata, koska meillä on nyt tämä auto”, minä sanoin.

”Myydään auto pois”, vaimo pyysi.

Meidän kolmen tonnin perhepyörämme on sähköavusteinen Workcycles Carbogike Long. Pyöristä voi lukea lisää Tavarafillariblogin Laatikkopyörän osto-oppaasta 2013.


Kommentoi (11)