Talvi tulee, aika päättää autoilukausi

Teksti: | Julkaistu 26.10.2013

Kesä-Mondeo on paketissa papan pihassa. Nähdään taas toukokuussa!

Kesä-Mondeo on paketissa papan pihassa. Nähdään taas toukokuussa!

Talvi on tulossa. Kylmää, liukasta, pimeää. Aika panna auto talviteloille.

Niin, meillä oli tosiaan tänä kesänä oma auto.

Edellisen kerran minulla oli auto vuonna 1990-luvun lopulla. Olin juuri saanut ajokortin ja ajelin 25 vuotta vanhalla Kuplan-rähjällä Käpylästä töihin pizzakuskiksi Myyrmäkeen. Sitä kesti vajaan vuoden.

Sen jälkeen en ole juuri auton perään haikaillut. Helsingissä autolle on ollut käyttöä perin vähän. Meillä ei ole omaa mökkiä ja vanhemmat asuvat junaradan varrella, joten sukuloimaan pääsee raiteita pitkin. Jos autoa on tarvinnut, sellaisen on saanut lainaan tai vuokralle.

Minusta autolla ajaminen on kivaa. Kun tie on kuiva ja kesäilta pitkä, maantietä pitkin kiitämisessä on huikean hieno vapauden tunne. Voi mennä minne haluaa eikä ole sidottu aikatauluihin. Tavarat ja ystävät kulkevat helposti mukana.

Keväällä isäni kysyi, haluaisinko hänen vanhan autonsa, kun tilalle tulisi uusi. Mietin pitkään – olen tykännyt tehdä maaseutureissut upouudella vuokra-autolla (joskus olen saanut alle auton, jolla on takana alle tuhat kilometriä ajoa), mutta vuodessa pariin viikon reissuun on mennyt suurin piirtein tuhat euroa. Laskeskelin että ehkä hyväkuntoisen vanhan auton pitäminen tulisi kuitenkin halvemmaksi. Etenkin, kun auton saa täällä meidän nurkilla vielä ilmaiseen kadunvarsiparkkiin, joten kuluja kertyisi vain vakuutuksista ja veroista.

Niinpä ajelimme kesän 15 vuotta vanhalla Ford Modeolla.

Kesällä reissailimmekin enemmän syrjäkylillä kuin vuosiin. Kymmenen vuotta sitten näitä reissuja saattoi tehdä liftaamalla, mutta turvaistuinikäisten lasten kanssa moisesta ei tulisi mitään. Oli mukavaa kruisailla ympäri maaseutua ja käydä moikkaamassa metsään muuttaneita hippikavereita.

Oma auto paljasti muutaman jutun meidän perheen autosuhteesta. Ja vähän autonomistajan logiikasta muutenkin.

Auto on meille retkeilyväline. Sille ei arjessa ole juuri käyttöä. Kauppareissut ja työmatkat hoituvat näppärämmin pyörällä, mutta kesällä on kiva pakata perhe kyytiin ja hurauttaa jonnekin kauas.

Siksi auto joutaa nyt talviteloille. Talvella ei retkeillä, pimeällä ja liukkaalla säällä ajaminen ei ole kivaa.

Olemme myös vieraantuneet autosta kaupunkikäytössä. Pari kertaa ehdimme pähkäillä kulkemisen logistiikkaa pitkään – miten mennä viiden kilometrin päähän viemään lapset hoitoon, kun pyörään hoitopaikassa tarvittavat kahden lapsen rattaat eivät oikein mahdu ja julkisilla suuntaansa matkaan menee yli neljäkymmentä minuuttia – ennen kuin muistimme, että meillä tosiaan olisi auto käytettävissä.

Tässä oli yksi oivallus siitä, miten liikkuminen perustuu pinttyneisiin tapoihin: Toiset ovat niin rutinoituneita autonkäyttäjiä, ettei käveleminen tai fillarilla meno tule mieleen. Meillä oli juuri päin vastoin.

Kesän mittaan huomasi myös, että autolla on huomattavasti halvempaa käydä kaukosukulaisilla kuin junalla. Juoksevat kulut – vakuutus, verot ja katsastus – pitää omistusautosta maksaa joka tapauksessa, joten varsinaiset lisäkulut matkasta olivat pelkkää bensaa. Helsinki-Lappeenranta-Helsinki -reissu maksaa junalla kahdelta aikuiselta ja kahdelta lapselta yli kaksisataa euroa, bensat vajaan satasen.

Tykkään matkustaa junalla. Mutta kesällä en raaskinut. Oli niin paljon halvempaa autoilla.

Alun perin ajatus autosta oli, että pidämme sitä kesän ja myymme syksyllä pois. Kun vertailimme, mitä vastaavasta autosta saisi, totesimme kärryn olevan rahassa mitaten käytännössä arvoton – siitä saisi ehkä tonnin, enintään kaksi. Mutta se oli kyllä toiminut hyvin – joten äänestin auton pitämisen puolesta.

Heidi aneli, että se myytäisiin pois. ”Että voitaisiin taas mennä junalla.”

Lokakuun alussa ajoimme auton Lappeenrantaan papan pihaan. Lisäsimme täyteen tankkiin kausisäilytysainetta ja viritimme päälle pressun, jotta auto ei peittyisi syksyn lehtiin.

Kotimatkalla oltiin taas tutussa Intercityn leikkivaunussa. Lapset olivat fiiliksissä, ja niin kieltämättä minäkin. Onhan se luksusta, kun ilta pimenee eikä itse tarvitse ajaa.

Vielä viimeinen oivallus tähän juttuun: Autoilu ei ole nyt lasten saamisen jälkeen enää niin kivaa kuin ennen. Parasta autoilussa on sen vapaus, mutta lapset tuhoavat sen tehokkaasti. Kun autoon oli pakattu tyttöystävä, kaveriporukka tai molemmat, maailma oli meille auki. Saattoi pysähtyä kun siltä tuntui, ohjata sivuun ja lähteä hetken mielijohteesta seikkailulle. Auton ratissa elämä oli yksi mahtava road trip.

Lasten kanssa autoilu on suorittamista. Jos lapset nukkuvat, ei voi pysähtyä vaikka mikä olisi. Pitää paahtaa eteenpäin. Jos lapset eivät nuku, pitää pysähtyä vaikkei olisi mitään mielenkiintoista. Ja mieluummin ABC:lle kuin pikanttiin pikkupaikkaan, koska siellä pikkupaikassa ei kuitenkaan ole säädyllistä vaipanvaihtopaikkaa.

Näitä on hyvä miettiä seuraavaa autoilukautta odottaessa. Mondeo olisi tarkoitus kaivaa pressun alta esiin toukokuussa, eli hyvin tässä ehtii puoli vuotta mietiskellä.


Kommentoi (5)


Keksejä. Keksejä!

Teksti: | Julkaistu 8.7.2013

WP_001742

Uhkailu, lahjonta, kiristys. Tällähän lapset kasvatetaan.

Laatikkopyörän kyydissä se menee jotenkin näin:

Uhkailu: Jos et nyt käyttäydy kunnolla, pannaan sulle turvavyöt saman tie.

Kiristys: Jos tuo huutaminen ei lopu, niin et saa katsoa piirrettyjä kotona.

Lahjonta: Jotain pureskeltavaa kakaroille, että pysyvät hiljaa.

————-

Tänään olin oikein perinpohjaisen nerokas ja ostin muksuille paketillisen muumikeksejä Kurvin K-kaupasta. Että pysyisivät ihannelapsina koko pitkän matkan. Piti ensin käydä korjaamassa Suvilahteen känni-illan puolivälissä jäänyt pyörä, josta oli kumi puhki. Sitten piti polkaista Pakilaan käyttämään Loota ensihuollossa.

Jollain kummallisella harhautuksella (uhkailu vai kiristys?) päästiin Arabianrantaan asti ennen kuin keksijemma piti korkata.

Ensin meni ihan mahtavasti. Lootassa oli kaksi poikaa, jotka olivat hiljaa ja keskittyivät ahmimaan keksejä.

Jatkettiin Vantaajoenvartta. Jossain Oulunkylän siirtolapuutarhan tietämillä alkoi hymy olla molemmilla korvissa. Vanhempi heitteli puolikkaita muumimammoja pusikkoon ja tarjosi niitä vauhdissa kuski-äidille ja viereistä pyörää polkeneelle isälle. Kuopus tuohtui aina, kun keksipussista tarjottiin herkkuja niin kauas, ettei santsikäsi yltänyt pussin pohjalle.

Kaksi kilometriä myöhemmin kaksivuotias kirkui kuin palosireeni pitkin pusikkoreittiä ja nuorempi hihitti taukoamatta. ”Joo ihan vaan yhdet otettiin” -meininki kiihtyi siihen tahtiin, että keksipussi piti takavarikoida.

Mikä ei tietenkään auttanut mitään, koska kolmannes keksipaketin sisällöstä oli jemmattu laatikon pohjalle. Isompi kurotteli sieltä herkkuja ja jakoi niitä nuoremmalle.

Sanovat, että sokerihumala on vain myytti. Minä sanon, että höps. Minä näin.

——–

Oli hieno päivä. Käytiin aamulla uimassa ja leikkipuistossa. Siellä oli yksi Bakfietsi parkissa ja meidän vanhan Bakfietsin ostanut @salli tuli juttelemaan heti kun karautettiin Tuorinniemen nurmikolle. Oli mukava vaihtaa kuulumiset!

Lähihuoltomies Börje vastasi puhelimeen laatikkopyörän kyydistä Kööpenhaminasta ja ihmetteli, että minkä etiäisen perusteella osasin soitella just nyt. Onneksi Börjellä oli varamies töissä, joten sain hankittua leikkipuiston naapurista sisäkumin Pelagon rikkoutuneen tilalle.

Sörnäisissä testattiin Fafasin falafelit. Mahtavaa kamaa. Ja mahtia oli myöskin hävyttömästi karauttaa Bakfiets sisään terassille nukkuva muksu kyydissä. Jos lastenrattailla saa tulla, niin kyllähän tälläkin, eiks je?

Ihana-kahvilaankin olisi ajettu pyörä varmaan sisään asti, mutta se ei ollut auki. Oli silti mahtava käydä pyörähtämässä Kalasatamassa. Tykkään epäpaikoista. Ja Kalasataman valtava rakennustyömaa kaiken keskellä, se on epäpaikkojen aatelia.

Oletteko muuten hokasnneet, että kyltistä ”Tervetuloa Kalasatamaan” saa tosi helposti väärinluettua ”Tervetuloa kalastamaan”?

Pakilassa käytiin @pa:n palveltavana Liikkuvan Laatikon huollossa. Bakfietsin sähköissä oli jotain kummallista, asia korjaantui vaihtamalla akku. Virtaa kyllä sai ja avustus toimi, mutta vastaladatulla akulla ohjauspaneli näytti tyhjää patteria ja nolla-rangea. Paulin pulju on kyllä kesäkelillä viihtyisintä fillarikauppaa, kun lapset voivat leikkiä omakotitalon pihalla samalla kun pyörää puunataan kuntoon. Huippumeininki!

Vähän hinguin Fr8:ia tai Gr8:ia seuraavasta Workcycles-pyöräkuormasta, joka kuulemma rantautuu Helsinkiin lähiviikkoina…

Tauko

Tauko

————–

Laatikkopyörälle tuli tänään täyteen 700 ajettua kilometriä. Pelkästään tämän päivän retkeltä Herttoniemi – Sörnäinen – Pakila – Herttoniemi kertyi melkein neljäkymppiä matkaa. Ne ovat melko lyhyitä kilometrejä, sähköapu on kyllä tehnyt ajamisesta helppoa.

Kotona juteltiin, että meinää vatsa molemmilla kasvaa.

– No mutta kyllähän tuolla pyörällä tulee liikuttua aika paljon

– Kun siinä on se sähköapu niin ei ne kalorit pala…

– On se silti vastaa kuntoiluna kävelyä, ja tulihan tänäänkin poljettua pari tuntia

– Ei se kyllä vastaa. Kaksi lasta kärryissä on ihan eri meininki.

– Mmmmm. Pitäiskö piilottaa akku?

– No meidän pyöräily kyllä loppuis siihen.


Kommentoi (8)