Kultsi, hukutin kakarat

Teksti: | Julkaistu 1.7.2013

SavedPicture-201371183831.jpg

Oltiin viikonloppuna poikien kanssa kolmestaan uimassa. Sellaisella rauhallisella rantakaistaleella, jolla ei ollut muita. Kaksivuotias puljasi kellukkeet selässä vyötärönsyvyisessä vedessä, yksivuotias lillutteli varpaita vesirajassa.

Ajattelin, että tämähän nyt on niin uskomattoman nättiä, että pitää ottaa kuva. Hain kännykän ja sihtasin. Että mitä ihmettä se kaksivuotias tekee.

Kaksivuotias oli kiepsahtanut kellukkeiden varaan ja riuhtoi kasvoja pinnalle. Ei onnistunut. Ei näyttänyt hyvältä. Näytti pahalta.

Kahlasin polvenkorkuiseen veteen ja nostin pojan syliin. Vettä ei ollut paljon, mutta ihan tarpeeksi. Jalat eivät yltäneet enää pohjaan sen jälkeen, kun kellukkeet olivat vieneet tasapainon.

”Hienosti pidätit hengitystä!” keksin kehua, kun poika ei ruvennut yskimään vettä. Ei uskonut, että oli hienoa. Vähän siinä oli kyllä hankala isänkin pitää rauhallista kulissia yllä.

Mutta rantaan oli jäätävä, ettei tulisi pysyvää uimakammoa. Hupsuttelin ja houkutin. Lopulta pystyttiin nauramaan taas, molemmat.

Vaimo ei nauranut, kun kerroin kokemukset. Ei ottanut eroakaan tai vienyt lapsia. Onneksi ei tarvinnut sanoa, että hukutin kakarat. Vaan että ainoastaan melkein. Ja vain toisen.

Elämä on hauras

Ei silti voi kieltää vesileikkejä. Tai juoksemista kalliolla. Tai pyöräilyharjoituksia.

Mutta silti. Kun esikoinen syntyi, sanoin, että murtumia pitää tulla ennen kuin täytetään 18. Muuten ei ole eletty tarpeeksi.

Enää en ole ihan niin varma. Välillä tekisi mieli kääriä lapset sellofaaniin. Etteivät ne vain menisi rikki.

Tai hukkuisi.


Kommentoi (2)